16.2. aamu alkoi.

 Aamut. Hah. En tiedä, kuka on laittanut alunperin painoarvon aamujen olemukselle. Liekö se ollut jotenkin sekaisin ihmispolo tuolloin vai mitähän tapahtunut? Aamujen virrassa näen kipeät vuot, onnistumattomat suunnat ja uhmakkaan, hölmön käytöksen. Aamut. Niin, ne on jotenkin raskaita.

Aamujen valo luottaa tulevaan, vaan onko tulevassa mitään olevaa. Viedäänkö meitä kaikkia kohti toisten päämääriä, ja onko tämä illuusio olevasta todellisuutta lainkaan. Missä määrin todellisuus on olevaa ja missä määrin oleva todellisuutta. 

Katua kohti käy asekeleet jotka ovat rauhattomat sielulta. Miksi? Joku voisi kysyä. Siksi, voisi joku vastata. Ehkä jonain päivänä on asiat johtenkin huonommin ja sitten tapahtuu vaikka mitä. Mitä siitä, pelko kaiken olevan olemassaolosta on vähintäänkin raskasta käsittää yhden ihmisen kokonaisuudella täällä hänen ollessaan ja ihmetellessään. 

Täällä hänen ihmetellessään ja ollessaan

Täällä kaikki hengittävät hiljaisia virtoja, joiden kieli kielii vain olemisen peruspiirteistä. Hiljaisista hetkjistä puron varsilla, ja palavan puun tuoksusta. Olisinpa olemassa jollain tasolla enemmän kuin olen. Se olisi toiveeni tässä elämässä eikä edes ole. 

Kaiketi tyytyminen siihen mitä on on lähtökohta. Kaiketi elämän pienet asiat ovat kaikkivoipaisen edessä turhia ja turhia ja turhia ja turhia. Olevan kumartaja on olemassa vain tänään ja nyt. Ei eilen tai huomenna. 

Kaukosäätimiä, peittoja, sänkyjä, kyniä ja roskaa. Elektroniikkaa, valeprofiileja, botteja, armeijoiden somen samaistamiskampanjoita, telkkareita ja perunoita. Kiitoskirjeitä, kuumaliimapistooleja, tyynyjä ja sähköpianoita. Ilmanpuhdistimia, kasveja, lamppuja ja tikkaita. 

Elämä täyttyy hälyyn. Materia huutaa joka puolelta. Valtiot huutavat joka puolelta. Informaatiosota on jatkuvaa ja yhden ihmisen hetket loppuvat kesken. 

Peitto, käpertyminen sikiöasentoon ja hiljainen sisäinen avunhuuto. Hetket vyöryvät ohitse. Näytönsäästäjässä digitaaliset ilotulitteet jatkavat loputonta matkaansa. Palasia ihmisestä valuu ruudun toiselle puolelle. Minun pitäisi olla olemassa ja tässä. Ei tuolla ja eilen ja huomenna. Minun pitäisi jakaa elämääni olemassaolevan ihmisen kanssa, Ei virtuaalisen hahmon, joka toistaa mantraansa tuntemisesta. 

Sanat tulevat syvyyksistä ja peittävät alleen valtameriä. Miljoonia sanoja, tekoälyjä, miljardeja ihmisiä tuottamassa sanoja, oikea Babylon alkaa muodostua. Vaiko yhtenäisyys ja todellisuus.

Tuulettimen huuto, jatkuva suhina peittämässä alleen katatonisen jumalan, joka luomistyössään unohti fundamentaalisen lähtökohdan kaiken olevan taistelulle omaa olemaansa vastaan. Tai sitten ei. Tai sitten luoja on hyvä. Elämä on hyvä ja kaikkinaisuus hengittää vapaammin joka hetki. Mistäpä minä sen tietäisin.

…

 

Tämän aamun olemus on kovin kovin kovin raskas. Kaikki kääntyy minua vastaan. Jokainen sana, jonka olen sanonut aiemmin syyttävässä valossa heijastuu tänä aamuna minuun itseeni ja niistä kertyy mittava taakka valmiiksi epävireiseen olemukseen. Synninpäästö, miten se tehdään tällaisina aamuina? Miten pyyhitään jo tehty taas valkoiseksi tauluksi tai käännetään se jotenkin voitoksi? En sitä tiedä tai osaa sanoa.

Jos hiljaisuudessa lepäisi sieluni nimi, uskaltaisinko sen sanoa ääneen ja kutsua luokseni, vai lähtisinkö vain kauemmas karkuun moista. Sieluton ei moisista tiedä, ja kaiketi sieluni onkin jo kaupattu toisaalle. En usko, että näin olisi, mutta aikojen valossa tekemieni mukaan, en kauhean sielukas ole ollut.

…

Energianpuhdistusoperaatio teksti koettaa päästä kärryille tehtävistään. Sen olemus kuitenkin hakee vahvasti paikkaansa kaiken muututtua synkäksi ja ahdistavaksi ja kaikeksi. Kun kaikesta tuli kaikki, kaikki muuttui. Oliko tuolloin niin, ettei kaikki ollut enää kaikki, joten kaikkinaisuus peruuntui, yhdestä sanavalinnasta väärässä kohden. Kaikenlaista. Eli vähän kaiken tapaista. Jotakin, mikä on vähän niinkuin kaikki muttei silti ehkä kuitenkaan.

Kaikenlaista. 

Kaikenlaista sitä joutuu todistamaan.

…

Omassa päässäni, haa, siellä asustaa monenlaisia olentoja. Itse en ole varma, missä ne siellä mikäkin asuvat, muttta ihan kaiketi pysyvät kodit niillä tuntuis olevan, kun aina hengaavat mestoilla. Tai sitten pääni on vähän niinkuin jokin ostoskeskus, jonne olentonuoret tulevat hengaamaan ihan muuten vain, ja kaikenlaista kulkijaa liikkuu suuntaan ja toiseen. Mutta minne ne menee sieltä ostarista? 

Valuvat hiljalleen kaiketi koteihinsa, bussit ja ratikat vinkuvat täysien lastiensa kera, ja kuutamo häämöttää taivaalla. Höyry nousee pienistä raoista öljyisessä kivessä. Hengitänpä siltikin, vaikka te jo niin luulitte, että päätin luovuttaa. Hah ja hah ja hah ja vielä kerran hah.

Salli mun nauraa suunnitelmillesi maailman valloituksesta, salli mun nauraa tälle kaikelle, mitä te täällä sekoilette omissa oudoissa valoissanne. Vihreä palaa tällä kaistalla jatkuvasti, ja itse saa määrittää pysähtymisensä paikan.

Salli mun hekottaa ääneen kaikelle tälle. Hullulle teatterille kaiken olemasta. Salli mun yhtyä siihen naiseen uudelleen ja uudelleen. Salli mun olla ja elää. Salli ja salli. Vaan missä elämä tapahtuu, tapahtuisiko kenties ulkopuolelle haavemaasta, eilisestä ja huomisesta. Eilisen ulkopuolella on tänään, mutta onkos tänään huomisen sisäpuolella? Vai onko tuo jokin loputon käytävä ovineen ja aina avataan uusi ovi ja kuljetaan uudesta portista?